Tarinan osa 1

Tarinan osa 1

Kuka metsässä ryskää?

Ensin kuului ääni. Ihmeellistä köhinää ja kähinää, kovaa läähätystä ja puuskutusta. Siipien vimmattua räpyttelyä, lehtien sekä oksien läsähtelyä ja rapinaa. Kun lensin lähemmäksi, hyvin varovasti tottakai, näin erikoisen otuksen. Se viuhui hallitsemattomasti puiden, pensaiden ja heinikon seassa kuin olisi ollut näkymättömän huvipuistolaitteen kyydissä. Tilanne vaikutti kovin merkilliseltä, joten suristelin lähemmäksi. Laskeuduin puun rungolle ja hivuttauduin hitaasti pitkin ilta-auringon lämmittämää kaarnaa kurkistamaan kuka metsässä oikein tuolla tavalla ryskäsi.

Tällä kummallisella ilmestyksellä oli tietysti siivet, joiden räpyttelyn ensin olin kuullut, mutta sen lisäksi nokka. Eipä tässä yhdistelmässä muutoin ollut mitään outoa, mutta ne olivat kiinni kovin koiramaisessa olennossa. Olin tottunut koiriin koirina ja lintuihin lintuina, joten tarkastelemani luontokappale oli vähintäänkin mielenkiintoinen näky. Samassa se huomasi minut.

-Kas! Poppakuoriainen. Onneksi en osunut sinuun tai olisin polttanut siipisulkani, se köhisi minulle.

-Anteeksi mikä? kysyin hämmästyneenä.

Nyt havahduin ihmettelemään itseäni ja kuorestani hohtavaa himmeää valoa. Tässä kohdin metsää oli varjoisaa ja hehkuin hämärässä aivan selvästi. Lisäksi huomasin osaavani puhua. Olin ollut tänä iltana herättyäni täysin varma, että olen aivan tavallinen koppakuoriainen tavallisessa metsässä ja viettäväni rentouttavan iltalentoni tavalliseen tapaan. Ja nyt tämä. Juttelin lintukoiran (vai koiralinnun?) kanssa ja olin ilmeisesti valaistunut. Ainakin ulkoisesti.

-Miten niin mikä? otus kysyi.

-Miksikä sinä kutsuit minua? kysyin uudelleen.

-Olet päivänselvästi poppakuoriainen. Oletko kunnossa, jollet tiedä mikä olet? se kysyi ääni pihisten.

Nytkö se oli minusta huolissaan, vaikka itse näytti olevan suuressa pulassa holtittomasti räpistellessään? Kummallista.

-Kuka olet? kysyin vuorostani häneltä, välttäen vastaamasta minulle esitettyyn kysymykseen. Ehtisin vastata siihen myöhemmin, sitten kun tietäisin mitä vastaisin.

-Olen Kuikubel. Kuikuliinien viimeisiä pentuja. Joskaan en enää ole pentu, ihan iso kuikuliini jo, se vastasi ja tuijotti minua herkeämättä.

Holtiton lentely oli tauonnut.

-Toisaalta, jos sinäkin olet olemassa, mistä tiedän vaikka meitä kuikuliinejakin olisi vielä jäljellä jossain. Mistä tulit? En ole koskaan aiemmin nähnyt poppakuoriaista, se jatkoi uteluaan.

-Ihan rehellisesti sanottuna, en tiedä. En itse ole ikinä  kuullutkaan poppakuoriaisista saati kuikuliineista. Olin aamulla aivan tavallinen koppakuoriainen, tunnustin häkeltyneenä.

-Koppa? Mikä koppa? En näe sinulla mitään koppaa, mutta kuoresi kiemurat hohkaavat kuin tuli, joten siitä päätellen olet poppakuoriainen. Olen nähnyt kaltaisiasi ystäväni Vilhardin kirjoissa. Olet ensimmäinen laatuasi kenet olen tavannut. Vilhard! Siinäpä se! Ratkaisu meidän molempien ongelmiin! Ja koppa olisi kyllä erinomaisen hyödyllinen, kohta alkaa hämymarjat kypsymään, se jatkoi höpötystään tuskin enää kuiskausta kuuluvammalla äänellä.

-Mennään! Kuikubel viittilöi minua seuraamaan.

Koska olin yksin ja hämmennyksissäni itsestäni sekä uudesta, suulaasta tuttavuudestani, lähdin suristelemaan tuon siivekkään koiraeläimen perässä yhä syvemmälle minulle outoon metsään.