Tarinan osa 2

Tarinan osa 2

Tapaamme Vilhardin

Minun tuli nälkä. Ihan hirmuinen nälkä. Tuntui, että olimme lentäneet metsässä jo ikuisuuden. Ohitimme matkalla minulle tuntemattomia kasveja, puita sekä puron. Lopulta, kun aloin tuntea oloni jo kovin nääntyneeksi, Kuikubel teki ilmassa pyrähdyksen, kuin pienen piruetin, laskeutuen hauskannäköisen mökin pihalle. En ollut osannut odottaa mitään ja näky sai minut hämmästymään.

Tämän mystisen Vilhardin koti oli erikoisin talontapainen, jonka olin nähnyt. Pieni, lähes saman vihreä kuin kuoreni (kuoreni oli ollut mielestäni vihreä, vaikka enää en ollut aivan varma mistään). Mökki oli vino joka suuntaan ja kattokin jotenkin lysähtänyt. Silti luokseen kutsuva, sillä lailla uteliaisuutta kutkuttavalla tavalla. Seinät ja katto olivat päreistä rakennetut eivätkä siten muistuttaneet lainkaan niitä tiili- ja betonitaloja, joihin olin tottunut. Tokikaan en itsekään sellaisessa enää asunut, kivitalossa siis. Tykkään kovasti puusta ja siksi muutin hiljattain takaisin metsään. Puiden keskeltä löytää yleensä helpommin pupellettavaa ja rouskuteltavaa sekä voi hengitellä helpommin.

Ilmeisesti Vilhard oli kuullut muoruavan vatsani tai muuten aavistanut tulomme, sillä mökin ovi avautui ja ulos astui kunnioitusta herättävä ilmestys. Olin ihmisten maailmaan tottuneena entistäkin häkeltyneempi kun huomasin Vilhardin todella vanhan näköiset vaatteet. Tai eivät ne vaatteet olleet vanhat vaan tyyli. Yritin muistella mitä olin oppinut asuessani talven yli erään yläkoulun historianopettajan työpöydän laatikossa. Mies suhtautui hyvin intohimoisesti vaatteiden historiaan. Hän osasi upeasti kuvailla menneiden aikojen ihmisten pukineita, joten eri aikakaudet tyyleineen tarttuivat päähäni melkoisen hyvin, jonnekin tuntosarvien juureen.  Mielen perukoilta pulpahti viikinkien tai ehkä jopa vallan merovingiajan vaatteet. Olinkohan matkustanut vahingossa ajassa?

Vilhard olisi hyvin voinut olla suoraan varhaiselta keskiajalta. Tai jostain sadusta. Säväyttävän lisän hänen olemukseensa teki hänen… No, hänen päänsä. Vilhardilla oli korpin pää. Oikeastaan lähinnä kasvot ja nokka. Hiukset kuin ihmisillä, mikä loi lisää
viikinkitunnelmaa. Korpin hänessä silti sentään tunnistin. Pieni pelko häivähti mielessäni. Toivottavasti Vilhardilla ei ollut yhtä kamala nälkä kuin minulla. Koitin näyttää myrkylliseltä tai vähintään todella pahanmakuiselta, ettei hänen tekisi mieli maistaa. Linnut kun tunnetusti syövät kovakuoriaisia.

Vilhard vaikutti kuitenkin niin seesteiseltä kun hän alkoi juttelemaan meille, että unohdin pelkoni samantien. Hänestä  huokui ystävällinen energia ympäristöön ja päätin olla ihan tavallisen myrkytön sittenkin.

-Tervehdys ystävät, odotinkin teitä jo hetken. Tein apetta koko sakille. Tulkaa sisään! Kihertäjä on varmaan vielä matkalla. Tai sitten hän on jo kurkkimassa meitä jonkin puun takaa. Hän liittynee joukkoomme kunhan varmistuu ensin, ettei häntä seurattu.
Kihertäjä ei pidä siitä, että häntä seurataan, mestariurkkija kun on. Pikkuiset mielellään lähtevät hänen peräänsä harjoittelemaan vakoilun jaloa taitoa. Käykää suoraan pöytään vain, hän jutteli ihanalla, rauhoittavan matalalla äänellään.

Seurasin Kuikubelia mökkiin Vilhardin antaessa meille tilaa kulkea ovesta. Tuvassa oli hämärää. Huonetta valaisi ainoastan takassa loimottava tuli sekä muutama kynttilä siellä täällä. Silmieni totutellessa hämärään, huomioni kiinnittyi hajuihin. Mökissä
tuoksui huumaavalta. Katto näytti olevan täynnä pieniä kimppuja erilaisia kuivattuja kasveja. Takassa roikkui jykevän rautatangon päässä suuri musta pata. Saatoin suorastaan nähdä miten padasta nousi herkullinen höyrykiehkura, joka leijaili suoraan kärsääni. Vatsani kurisi taas. Mitäköhän meillä olisi ruokana?