Tarinan osa 3

Ajatteluun apu ruuasta

-Tässä, toivottavasti maistuu. Resepti on Raakkulan isomamman peruja. Nokkoskeitto vahvistaa verta ja auttaa ajatustyössäkin. Minulla on pieni nokkospalsta mökkini takana, sanoi Vilhard hymistellen tyytyväisenä ja ojensi eteemme höyryävät kulhot . Hän kattoi kulhon valmiiksi pöytään myös Kihertäjälle ja otti itselleenkin reilusti tuota ihmeellistä vaaleanvihreää kevään ja kiehtovan tuoksuista herkkua.

Söimme nopeasti ja hyvällä ruokahalulla Kuikubelin kanssa ensimmäiset kulholliset. Kukaan ei edes jutellut, niin nälkä meillä oli. Vilhard kauhoi lisää keittoa astioihimme ja jatkoimme syömistä, nyt hitaammin, nautiskellen.

-Olisiko sinulla jotakin lääkettä minulle? Ääneni hukkui jonnekin, kuten Konnakin. Ehkä ne lähtivät yhtä matkaa hukkaan, kuiskutti Kuikubel Vilhardille alakuloisesti.

-Onko herra Kepponen kadonnut? ihmetteli Vilhard annostellen kuppiin siankärsämön kukintoja, muutaman mustaherukanlehden sekä reilun lusikallisen hunajaa ja kaatoi kiehuvaa vettä päälle. Hän ojensi kupin surkeannäköiselle  kuikuliinille.

Tarkkailin uteliaana pitkätukkaisen viikinkikorpin puuhia. Hän näytti tietävän mitä teki yrttiensä kanssa. Nyt myös ymmärsin miksi mökin katto oli täynnä kuivuvia kasveja. Kuikubel siemaili sirosti nokallaan kuumaa juomaa, nyökytteli Vilhardin kysymykselle onnettomana ja päästi ihan pienen uikutuksen.

-Olimme menossa uimaan ja lensimme kilpaa. Johdin reilusti kisaa. Tai niin luulin. Mutta Konnapa ei tullutkaan perässäni. En tiedä missä vaiheessa hän on kadonnut. Olen etsinyt jo kauan ja jodlasin ääneni käheäksi, Kuikubel selitti hätäänsä. Ääni alkoi palata.

-Ei ole Konnan tapaista noin vain kadota, Vilhard tuumi ääneen.

-Ja kuka se sinä olet? Oletko sinäkin kadottanut jonkun? Hän suuntasi nyt katseensa minuun. Ilme oli edelleen ystävällinen ja ääni mukavan hypnoottinen. Hätkähdin. Olin taas unohtanut itseni! Muiden puuhailuja ja jutustelua oli ollut niin kotoisaa seurata, etten ollut huomannut edes esittäytyä. Vilhard ojensi kätensä ja hymyili niin, että kaksi kulmahammasta vilahtivat esiin. Oliko korpeilla kulmahampaat?

-Olen Vilhard Raakkula, Liljainkosken maagi ja luontosoturi.

-Nimeni on Joelias Porrinkainen, tavallinen koppakuoriainen. Tai ehken sittenkään, sillä en tiennyt osaavani puhua, saati hehkua. En myöskään tiedä missä olen. Taidan olla eksynyt kuten ystävännekin, vastasin hämilläni.

-Ei hätää. Asiat selviävät kyllä, yksi kerrallaan. Taidat olla poppakuoriainen, ystäväiseni. En tiennyt poppakuoriaisia enää olevan olemassa. Hienoa, että päädyit tänne. Viimalan viimeiset poppakuoriaiset hävisivät jo isomammani aikaan. Hän kertoi niistä mielellään tarinoita. On suuri kunnia tavata, Vilhard sanoi minulle.

-Kunnia kuuluu minulle, vastasin kohteliaasti.

– Viimala? En ole koskaan kuullutkaan. Missä se on? jatkoin ihmettelyäni.

-Tarkalleen olet nyt Liljainkoskella, joka sijaitsee Viimalan kylässä. Kylä on kosken yläjuoksulla. Lähin suuri kaupunki on Ryönikkälä, mutta sinne on matkaa monta päivää. Mistä sinä olet kotoisin? Vilhard jatkoi kyselyään ja taputti samalla Kuikubelia lohduttavasti päälaelle. Kuikubel alkoi rentoutua.

-En ole oikein varma. Metsästä. En tiedä sen nimeä. Siellä on mäntyjä, muutama viihtyisä kuusi ja kaunis, suuri muurahaiskeko. Lisäksi hylätty saha. Vanhan saharakennuksen hirsissä on ihania onkaloita, joissa usein seikkailen. Mutten tiedä edes sen sahan nimeä. Muutin vastikään takaisin metsään. Asuin ennen koulussa. En kyllä tiedä koulunkaan nimeä, vastasin toivottomana.

-Ei sillä väliä. Nyt olet täällä ja sille on varmasti syynsä. Kaikelle on aina syy, Vilhard rauhoitteli.

Samassa ovelta kuului hiljainen koputus ja sisään luikahti oranssi kissantapainen. Jopas oli maailma. Tälläkin olennolla oli nokka ja siivet. Se pälyili pihalle ovessa olevasta pienestä ikkunaluukusta. Hetken kuluttua kissaotus huokasi syvään ja kääntyi ympäri.

-Selvisin. Eivät riiviöt seuranneet. Mitäpä tänne kuuluu? se höpötti ja lappoi kulhoon keittoa alkaen ryystää sitä samantien.

%d bloggaajaa tykkää tästä: