Tarinan osa 4

Tarinan osa 4

Retkue öisessä metsässä

Jatkoin tarkkailijan roolissani, kun Vilhard rauhallisesti kertasi tähänastiset tapahtumat Kihertäjälle. Kissalintu onnistui syömään ja samanaikaisesti vaikuttamaan siltä, että kuunteli. Hänen katseensa oli hyvin intensiivinen tuijotus. Kihertäjän kissansilmät toki antoivat oman mausteensa tapitukseen.

Olen aina pitänyt tuollaisista viirusilmistä. Erityisesti näin kauniin keltaisista kuin seuraamme liittyneellä vakoilijattarella oli. Tapanani on ollut tarkkailla matelijoita juuri tästä syystä. Ne ovat uskomattoman kauniita ja kiehtovia. Mutta tämä otus veti vertoja suomuisille kaunottarille. Kihertäjän olemuksesta huokui pienesti äidillisyyttä, keskiverrosti vaaraa ja suuresti mysteeriä. Taisin hieman jopa ihastua. Voisiko tällainen tavallinen koppis (vai ei-niin-tavallinen poppis?) tykästyä kissalintuun? Voi. Tietenkin. Minkä sille mahtaa, se vaan tapahtuu itsestään.

Nyt Kihertäjä oli saanut lipitettyä nokkoskeiton parempiin suihin ja soi Vilhardille kauniit kiitokset maittavasta ateriasta. Kuikubel oli jo kantanut muiden astiat tiskivatiin ja tuli nyt hakemaan Kihertäjän kulhoa. Havahduin Kuikubelin hiljaiseen, mutta merkitsevään rykäisyyn. Olin tuijottanut kissalinnun silmiä niin lumoutuneena, etten ollut huomannut auttaa kuikuliinia siivouksessa. Vaihdoin väriäni punaisempaan hehkuun nolostuneena ja hipsin tiskaamaan Kuikubelin kanssa.

-Olen varma, että Konna löytyy. Lähdemme yhdessä etsimään ja tarvittaessa pyydämme apua vaikka Ryönikkälästä asti. Pakkaan meille evästä ja muuta tarpeellista mukaan ja sitten voimme lähteä. Saat ensi töiksesi johdattaa meidät sinne, missä viimeksi Kepposen näit, Kuikubel. Osaatko täältä sinne? kysyi Vilhard.

-Luulisin niin, Kuikubel vastasi kiitollisena ja hymyili toiveikkaasti.

Seurasin kiinnostuneena miten Vilhard mutisi suojelusloitsua yllemme. Tämän jälkeen hän loitsi myös mökkinsä, minkä seurauksena koko mökki lähes katosi. Vain lähes, sillä se muuttui kuin peiliksi ja heijasti ympäröivää metsää, mikä teki siitä hyvin vaikeasti
havaittavan ohikulkijoille.

Lähdimme matkaan. Kuikubel ja Kihertäjä lentää lekottelivat rauhalliseen tahtiin edellä ja me viikinkikorpin kanssa tallustimme perässä. Nyt ehdin katsella paremmin ympärilleni kuin tullessa. Oli jo lähes yö, mutta silti oudon valoisaa. Kuu näytti suuremmalta kuin koskaan aiemmin noustessaan punaisen sävyisenä puiden takaa ja taivas oli niin täynnä tähtiä, että tuntui kuin valonpilkkuja olisi ollut enemmän kuin pimeää avaruutta.

Metsässä liikkui lisäksemme paljon muutakin väkeä; oli kauniita perhosia, vaaleita ja himmeästi loistavia. Useat näyttivät haaleilta sateenkaarilta väritykseltään. Näin suuria hämähäkkejä, jotka näyttivät vauvamaisilta kasvoiltaan ja olivat kokoonsa nähden todella suloisia ilmestyksiä. Ne hymyilivät meille iloisesti ja Vilhard vilkutti tervehdykseksi. Hämppylapset kikattivat tyytyväisinä ja jatkoivat pomppivaa leikkiään.

-Hypykkejä, totesi Vilhard myhäillen.

Hän selvästi piti pienokaisista. Ja miksi ei olisi pitänyt, olivathan ne söpöjä. Tässä uudessa todellisuudessa ne eivät jostain syystä edes pelottaneet minua, tiesin vain kertomatta, etteivät ne aikoneet minua syödä. Olin turvassa seurueessani.

Ohitimme myös muutamia Vilhardin kaltaisesti pukeutuneita ihmismäisiä, mutta linnunkasvoisia siivettömiä. Väittäisin tunnistaneeni haikaranaisen, kaksi selvää tilheä ja parven varpustenavia. Maagi tervehti jokaista vastaantulijaa ja osan kanssa vaihtoi muutaman sanankin. Lähinnä kyseli onko Konnaa näkynyt. Ei ollut.

Metsä oli samalla ihmeellinen ja kuitenkin kovin tuttu ja kotoisa silmissäni, aivan kuin olisin ollut täällä ennenkin. Viihdyin mainiosti siitä huolimatta, että tilanne oli jännittävä. Uusia tuttavia, uusi ympäristö ja olin tempautunut mukaan etsimään minulle täysin tuntematonta olentoa. En nimittäin ollut päässyt selvyyteen kuka tai mikä Konna Kepponen oikein oli, paitsi Kuikubelin rakas ystävä. Se tieto oli tällä erää minulle se tärkein. Halusin auttaa, sillä minulla oli vahvasti tunne, että minun kuuluikin olla täällä, juuri näiden tyyppien kanssa.

-Apua! Apua! jostain alkoi kuulua vaimeasti hätääntynyttä huutoa.

Kuikubel ja Kihertäjä syöksähtivät korkeammalle nähdäkseen mistä ääni kuului. Konna se ei ollut, sillä Kuikubel ja Konna Kepponen pitivät yhteyttä toisiinsa jodlaamalla. Tämä kuulosti aivan ihmiseltä. Vilhard lähti juoksemaan äänen suuntaan ja minä leväytin siipeni esiin suristellakseni perässä.