Tarinan osa 5

Meirami, pulputtava pöllönainen

-Olen jumissa! Auttakaa! huusi pieni ja pyöreä, naisellisen äänen omaava henkilö, josta näimme vain vartalon, sillä pää oli juuttunut puuhun.

Minua alkoi hihityttää siitä huolimatta, että tilanne ei varmasti ollut naisen mielestä hauska. Välillä saatoin naurahtaa muiden mielestä väärissä kohdissa, vaikka en tietenkään halunnut kenenkään mieltä pahoittaa. Nytkin huvittuneisuuteni johtui vain siitä, että mietin itsekseni tältäkö puupää näyttää? Vilhard hymyili myös ja uskalsin siksi hörähtää hieman ääneen.

Luontosoturi Raakkula otti laukustaan kauniin keltaista, kimaltavaa öljyä ja siveli sitä naisen kaulalle sekä pään sivuille ja me muut vedimme hitaasti puupään ulos satimestaan. Pelastettu näytti nololta hetken, mutta alkoi sitten nauraa myös tilanteelle. Pidin hänestä heti. Itselleennaurajien kanssa on helppo tulla toimeen.

-Kiitos, hän pihisi jostain käkätyksen ja hekotuksen väliltä.

Tunnistin hänet sarvipöllöksi. Kiharan, tumman tukan keskeltä pilkotti sarvimaiset höyhentupsut ja silmät olivat häikäisevän oranssit. Ääni oli matala ja samaan tapaan lumoava kuin Vilhardillakin. He myös selvästi tunsivat toisensa.

-Meirami, mitä sinä oikein teit puun sisällä? kysyi maagi viimein naurun rauhoituttua.

-Luulin nähneeni siellä jotakin outoa, mutta tarkemmin katsottuani, siellä olikin vain tämä kivi. Se heijasti kuun valoa erikoisesti. Jäin jumiin, kun yritin ottaa päätäni kolosta pois, Meirami sanoi ja näytti kaunista, vaaleana hohtavaa, ovaalinmuotoista kiveä.

Hän laittoi kiven olallaan roikkuvaan laukkuun aivan kuin se olisi täysin normaalia kantaa kiviä mukanaan. Ehkä se oli täällä tapana? Pitäisiköhän minunkin etsiä mukava seurakivi itselleni, jos sattuisin sellaista tarvitsemaan?

Kuin olisi lukenut ajatukseni, Meirami alkoi kertomaan kivikokoelmastaan minulle. Hän oli erittäin perehtynyt aiheeseen ja tuntui tietävän kiville runsaasti eri käyttötarkoituksia. Päätin, että etsisin itseäni miellyttävän ja helposti mukana kulkevan pikku murikan, jahka ehtisin tutkailemaan sillä silmällä ympäristöni kovia kappaleita.

Meirami lähti kävelemään kanssamme kohti Konnan katoamispaikkaa ja hän puhua pulputti taukoamatta. Vilhard oli yllättävän tyyni siitä huolimatta, että seurueemme jatkoksi liittyneellä kivikeräilijällä riitti asiaa aivan joka risusta ja kävystä. Itse en jaksanut keskittyä pöllönaisen poukkoilevaan tarinointiin, vaan jatkoin ympäröivän metsän tarkkailua.

Vasta nyt juolahti mieleeni miten itsestäänselvyytenä olin pitänyt kotimetsäni ulkonäköä. Siellä kuuset olivat tummanvihreitä. Mäntyjen rungot kauniin ruskeanpunervia, varsinkin illan auringonlaskussa. Mättäät ja niillä kasvavat sammalet ja jäkälät kirkkaan vihreitä, tummanpunaisia, hopeanharmaita ja kaikkea siltä väliltä. En ollut tullut miettineeksi, ettei niin ole joka paikassa. Täällä näytti niin erilaiselta. Värit. Yön hämy. Kasvit ja muut elävät olennot.

Vaikka olinkin aivan lumoutunut kaikesta mitä näin, tunsin samalla kunnioitusta ja rakkautta, hivenen ikävääkin, omaa kotimetsääni kohtaan. Erikoista nyt matkustaa jonnekin ymmärtääkseen miten upea oma koti oli. Minua nauratti taas omat ajatukseni.

Kuikubel alkoi lennellä taas ihme kieppumisiaan, joten arvelin olevamme perillä Konnan katoamispaikassa. Arvelin oikein. Kuikuliini kimitti kiihtyneessä tilassa uudelleen koko tarinaa ja väliin päästi oikein pitkän jodlauksen. Mutta kukaan ei vastannut. Jokainen höristeli korviaan ja siristeli silmiään johtolankojen toivossa. Pian Meirami hihkaisi, poimi jotain maasta ja riiputti sitä kuun valossa.

-Mikä se on? kysyimme yhtäaikaa, kuin kuorossa.

-Koru. Oikein nätti koru. Tässä on koukeroista tekstiä, odottakaahan. T-H-I-B-A-U-L-T, Thibault, tavasi Meirami. Mitähän se tarkoittaa?

-Kuulostaa nimeltä, vastasin, kun muut näyttivät olevan ymmällään. Onko siinä mitään muuta? kysyin.

Meirami käänsi korun ympäri ja henkäisi. Hän näytti korun kääntöpuolen meille kaikille.

%d bloggaajaa tykkää tästä: