Tarinan osa 6

Koru

Kihertäjä tuijotti korua suu ammollaan ja silmät kyynelissä. Pelkäsin hänen saaneen vakavan kohtauksen. Katsoimme vuoroin häntä ja vuoroin esinettä Meiramin kädessä.

– Tämä ei ole mahdollista! Miten..? Kihertäjä kuiskasi ja astui sarvipöllönkasvoisen naisen luo hitaasti, varoen. Silmät kuin naulittuna korun kuvaan. Se esitti pantterimaisen komeaa ja uljasta mustaa kissaa, jolla oli siivet. Kuinkas muutenkaan. Minulle tuli hassu olo kuvasta, aivan kuin tuntisin tämän uljaan näköisen siivekkään.

– Minun prinssini. Missä hän on, missä? Sanat hävisivät nyyhkytykseen ja Meirami kietoi kätensä tärisevän kissalinnun ympärille. He seisoivat sylikkäin niin kauan, että Kihertäjän vapina lakkasi. Tällöin Vilhard puhkesi puhumaan.

– Puolisosi on jollain tavalla ratkaisu Konnan katoamiseen. Olenhan kaikki nämä kuukaudet vakuuttanut, että hän on elossa ja löydämme hänet. Nyt herra Kepponen on ilmeisesti saanut vainun ja lähtenyt etsimään häntä. Me löydämme molemmat kyllä.

Kihertäjä silmäili viikinkikorppia epätoivoisena. Kauniit silmät olivat niin surulliset, että tunsin valtavaa tarvetta mennä halaamaan häntä, mutta en uskaltanut. Ennen kuin kukaan ehti sanoa sanaakaan, kuului kevyt humpsahdus ja pieni kilahdus heti perään. Koru tippui maahan osuen samalla kiveen. Meirami oli tiessään.

-Älkää koskeko siihen! Käski Vilhard salamannopeasti ja veti kauhistuneen kissalinnun taaemmas, pois korun luota.

-Se on ilmiselvästi lumottu.

Katsoimme toisiamme Kuikubelin kanssa järkyttyneinä. Tämän odottamattoman käänteen takia etsittävänä olikin nyt yhden sijaan kolme kadonnutta; Konna, korun musta kissa sekä Meirami! Kuikubel vaikutti hermostuneelta ja alkoi räpytellä siipiään. Pian hän kohosi päidemme ylle ja lähti viuhumaan pitkin metsää yhtä holtittomasti kuin ensi kerran kohdatessamme. Tunsin itsekin oloni tukalaksi kaiken jännityksen keskellä, joten päätin purkaa kuoreni alle kertynyttä hankalan tuntuista energiaa lähtemällä lentelemään kuikuliinin seuraksi.

Kuikubel alkoi jodlata. Se kuulosti upealta, mutta samaan aikaan vähän hupaisalta. En ehtinyt ihailla laulantaa pitkään, sillä huomasin heikkoa hohdetta puiden lomassa. Lähdin lentämään varovasti valoa kohti ja vinkkasin kuikuliinin mukaan.

Päästessäni tarpeeksi lähelle, olin lentää kuorelleni. Onneksi en kellahtanut, koska kuoriaisen on hankala päästä ylös selältään. Aluksi luulin törmänneeni peiliin tai Vilhardin mökinnaamiointitaikaan, mutta tajusin nopeasti toljottavani toista poppakuoriaista silmästä silmään. Hän näytti aivan yhtä typertyneeltä.

-Hei, sanoimme yhtä aikaa. Olimme hetken hiljaa ja purskahdimme sitten nauruun. Tämä oli koomista. Koiralintu Kuikubel oli jo lentänyt viereemme ja kuulin läheltä myös Vilhardin sekä Kihertäjän juoksuaskeleet. He pysähtyivät lähellemme. Kaikki muut olivat hiljaa, vain minä ja uusi poppakuoriainen yskähtelimme vielä naurunrippeitämme.

-Teitä on kaksi, totesi Kuikubel kuin vielä hakeakseen varmuutta muilta näkemäänsä.

-Niin, sanoimme taas yhtä aikaa ja virnistimme toisen poppiksen kanssa toisillemme.

-Sinuun, Joelias, meillä onkin ollut ilo tutustua äskettäin, sanoi Vilhard minulle ja hymyili.

-Olette aivan uusi tuttavuus, mikä on nimenne? hän jatkoi kääntyen tulokkaan puoleen.

-Fidelias Porrinkainen, vastasi kuoriainen reippaasti kuin innokas koira ikään.

-Porrinkainen? Minäkin olen Porrinkainen! huudahdin.

-Niinkö? Sepä erikoista. Olemme siis varmaan sukua. Kuka on äitinne?

-Aurelia, vastasin ja Fidelias riemastui.

-Minun myös!

Vilhard, Kuikubel ja Kihertäjä säpsähtivät.

-Sanoitteko Aurelia? Vilhard kysyi epäuskoisena.

Nyökkäsimme ja hymyilimme toisillemme lämpimästi ja veljellisesti. Kuikubel ja Kihertäjä värisivät vaikkei ollut lainkaan kylmä.

-Olisi pitänyt aavistaa, että Aurelia liittyy tähän jotenkin, mutisi Vilhard. Hän katsoi meitä tutkivasti. Tuli aivan liki ja nuuhkaisi.

-Voihan lehmäntatti! hän huokaisi ja alkoi kaivella laukkuaan. Pian hän huokaisi uudelleen ja ilmoitti tarvitsevansa lipstikkaa.

-Pysykää tässä älkääkä koskeko mihinkään, hän sanoi ja katsoi merkitsevästi Kihertäjää. Kissalintu nyökkäsi.

En ehtinyt varautua Vilhardin seuraavaan liikkeeseen lainkaan, vaan pyllähdin taaksepäin ja kiepahdin selälleni, kun luontosoturi lähti valtavilla siivillään lentoon. Katselin ylösalaisin ja pää pyörällä miten korpin jättiläismäiset, kimaltelevat ja läpinäkyvät siivet hakkasivat ilmaa ylläni. Siivettömällä olikin siivet! Taikasiivet!

%d bloggaajaa tykkää tästä: